Kammokorkeuksissa
Julkaistu 2026-02-05
Päivä on alkanut pikkuhiljaa pidentyä talvipäivänseisauksen myötä, mutta otimme kumppanini kanssa ennakkoa kesästä pakenemalla viikoksi Madeiralle. Pohjois-Atlantilla sijaitseva Madeira on hallinnollisesti Portugaliin kuuluva autonominen alue, mutta maantieteellisesti se on lähempänä Pohjois-Afrikkaa. Lähtömme hetkellä Suomessa oli kymmenen astetta pakkasta, ja sillä välin, kun me saimme nauttia noin kahdenkymmenen asteen lämpötilasta vuorokauden ympäri, kotimaassa elohopea laski saman verran miinukselle. Hyvän tuurin ansiosta Madeiralla ei satanut matkamme aikana lähes ollenkaan. Pilviä kuitenkin esiintyi runsaasti, ja jouduimme kerran vaihtamaan ennalta suunnitellun päiväretkikohteen toiseen pilvisyyden vuoksi.
Blogikirjoitus etenee pääosin kronologisesti, ja sitä voi seurata matkapäiväkirjan tapaan. Nimeltä mainitsemani ravintolat, vierailukohteet ja hotellimme voi ottaa suosituksina. Menisin kaikkiin uudestaankin, paitsi ehkä niihin, jotka koettelivat korkeanpaikankammoni rajoja.
Ensimmäinen päivä
2026-01-26
Ilmassa oli kevyttä kenttäjännitystä, kun lentokapteeni joutui tekemään päätöksen kovassa tuulessa vaappuvan koneen ylösvedosta kesken laskeutumisen. Kunniakierroksen jälkeen yritimme lähestymistä uudelleen, ja kuten asiaan kuuluu, kone tuli lopulta tonttiin pyörät edellä ja nokka menosuuntaan. Pääsimme saarelle ehjin nahoin, mutta korkeat paikat tulisivat aiheuttamaan minulle ylimääräisiä sydämenlyöntejä myöhemminkin.
Vuokrasimme lentoasemalta auton koko viikoksi ja ajoimme Caniçossa sijaitsevalle hotellillemme. Madeira on vuoristoinen saari, jossa korkeuserot ovat niin suuria, että kaikkia lyhyehköjäkään siirtymisiä ei aina kannata tehdä kävellen. Saarella on bussiliikennettä, mutta siihen tukeutuminen täysin olisi vaatinut majoittumista pääkaupunki Funchalissa tai kulkemalla retkille sen kautta. Vuokra-auto mahdollisti liikkumisen vuoristoon ja rannikolta toiselle oman mielen ja aikataulun mukaan.
Hotellille saavuttuamme meidät merkittiin vihreillä rannekkeilla, jotta meidät tunnistettaisiin maksaviksi asiakkaiksi hotellin alueella, kuten esimerkiksi ravintolassa, kuntosalilla ja spa-osastolla. Todennäköisesti meidät tunnistettiin turisteiksi kaikkialla muuallakin – jos ei rannekkeiden perusteella, niin puheesta ja kalpeasta ihosta viimeistään.
Royal Orchidin viidennessä kerroksessa sijainnut hotellihuoneemme oli vaikuttava. Hotelli on remontoitu vasta muutama vuosi sitten, ja Atlantin valtameri jylisi kovaäänisesti lähes suoraan parvekkeemme alapuolella. Huoneen sisäpuolelta katsoessa lasien läpi näkyi ainoastaan merta, ja vasta parvekkeelta pystyi näkemään maata ja hotellin allasosaston. Pilvettöminä iltoina tähtitaivas oli ihan kohtalainen, koska meren suunnassa ei ollut valosaastetta, mutta merelle avautuvissa rinteissä valoja riitti senkin edestä. Olisi ehkä kannattanut hakeutua parvekkeelle joskus myös keskellä yötä.
Jostakin syystä puhelimeni datayhteys ei toiminut hotellissa ollenkaan, vaikka ulkona ei ollut mitään ongelmia. Huoneessamme ollessani liityin hotellin yleiseen Wi-Fi-verkkoon ja käytin aina VPN:ää dataliikenteeni salaamiseksi muilta saman verkon käyttäjiltä. Sekä hotellihuoneessamme että vuokra-autossamme puhelinta pystyi lataamaan USB-A- tai USB-C-johdolla ilman erillistä virtalähdettä. Koska oli mahdotonta tietää, mitä paneelin toiselle puolelle oli kytketty, käytin ahkerasti datablokkeria, joka sallii virran kulkemisen lävitseen mutta estää kaiken dataliikenteen. Näin en tullut antaneeksi laitteeni sisältöä toisen käyttöön tai asentaneeksi laitteelleni tuntemattomia ohjelmia.
Ensimmäisenä iltana keho hakeutui makuuasentoon aikaisin, koska kello oli kaksi tuntia vähemmän kuin Suomessa. Myös matkustaminen ja päivälliseksi syödyt pitsat lisäsivät matkailijoiden väsymystä. Samalla kun sängyllä maatessani seurasin saksaksi dubatun Arnold Schwarzeneggerin seikkailuja televisiosta, silmäilin puhelintani ja huomasin netistä uutisen, jonka mukaan Madeiralla sijaitseva jalkapalloilija Cristiano Ronaldon patsas oli tuikattu tuleen vain muutamaa päivää aikaisemmin. Vaikka en seuraakaan urheilua aktiivisesti enkä fanita yksittäisiä urheilijoita, poltettu patsas oli ollut nähtävien kohteiden listalla.
Toinen päivä
2026-01-27
Näin yöllä töihin liittyviä painajaisia, mikä on minulle aika tavallista lomalla. Töistä myöhästymiseen tai työvuoron unohtamiseen liittyvät unet ovat perinteisesti olleet merkki lomamoodiin pääsemisestä. Yleensä olen nähnyt sellaisen vasta oltuani vapailla jo parin viikon ajan, mutta tällä kertaa onnistuin saavuttamaan vapautuneen mielentilan tavallista nopeammin. Oikea asennoituminen on ilmeisesti helpompaa valtameren rannalla.
Ensimmäinen aamu alkoi aamiaisella ja kuntosalitreenillä, jotka olivat hotellin palveluista ainoita, joita hyödynsin matkan aikana, vaikka vieraiden käytössä olisi ollut myös esimerkiksi spa-osasto saunoineen ja sisä- ja ulkoaltaineen sekä merivesiallas ja sukelluskoulu. Hotellin baarissa oli tarjolla elävää musiikkia joka ilta, vaikka yleisesti tammikuu vaikuttikin olevan Madeiralla parasta aikaa esimerkiksi lauttojen ja köysiratojen huoltamiseen sekä ainakin syrjäisempien ravintoloiden pitämiseen suljettuna.
Aamutoimien jälkeen ajoimme Funchaliin automaattivaihteisella Peugeot 208 -bensahybridillä tutustuaksemme Madeiran suurimpaan kaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Funchalin liikenne on vilkasta, ja vapaita pysäköintiruutuja ei ole helppo löytää. Sain peruutettua auton taskuparkkiin melko korkeaan rinteeseen reiluhkon kävelymatkan etäisyydellä keskustasta, mutta koska ruutu oli vapaa ja pysäköinti ilmaista, ei auttanut valittaa. Madeiran liikennekulttuuri on varsin miellyttävä. Vaikka paikalliset osaavat ajaa kovaakin, kaahaamista ei mielestäni esiinny niin paljon kuin turistioppaissa annetaan ymmärtää. Muille tienkäyttäjille jalankulkijasta kanssa-autoilijaan annetaan tilaa, ja haastavissa olosuhteissa paikallisten pelisilmä on monesti esimerkillisen hyvä.
Vierailimme Funchalin katedraalissa ja sen tornissa, kurkistimme remontissa olevaan Igreja de São João Evangelista -kirkkoon, pyörähdimme kunnantalon sisäpihalla ja katsastimme pyhän taiteen museon esillepanon. Vaikka tässä vaiheessa hengellisyys alkoi jo hengästyttää, pyhiinvaelsimme vielä madeiralaisten maallisen jumalan, Ronaldon, patsaalle. Siinä ei näkynyt jälkeäkään alle viikon takaisista liekeistä. On kai olemassa asioita, jotka eivät pala tulessa.
Kolmas päivä
2026-01-28
Madeiralla on lukuisia vaellusreittejä, joista osa kulkee korkealla vuoristossa ja osa vielä korkeammalla. Vuoristoon rakennettuja kastelukanavia myötäileviä reittejä kutsutaan rakennelmien mukaan termillä levada, ja yleisempi termi patikkareiteille on vereda. Ensimmäisen vaelluksemme teimme saaren itäisessä kärjessä Vereda de Ponta de São Laurenço -nimisellä reitillä (reittinumero PR 8), joka on kuuden kilometrin mittainen ja vaikeusasteeltaan kohtalainen. Vereda de Ponta de São Laurençon korkein kohta merenpinnasta on korkeampiin vuoriin verrattuna varsin maltillinen, vain hieman yli 120 metriä, mutta paikoin huonossa kunnossa ollut polku tarjosi sopivasti lisähaastetta.
Juuri kun olin ihmetellyt kumppanilleni ääneen, miten retkeilijöiden riskinotto kuvien takia yhdistettynä heidän kokemattomuuteensa ja väenpaljouteen eivät johda tapaturmiin, tapahtui pahin kuviteltavissa oleva asia: kaaduin muiden nähden. Irtohiekka väisti lenkkareideni alta jyrkässä laskussa, jolloin putosin välittömästi takamukselleni. Itsetuntoni ja farkkushortsini kestivät kolhut, mutta sormiini sain laastaria vaativia haavoja.
Valitsin päivälliseksi paikallista herkkua, mustahuotrakalaa, espadaa, josta Pátio das Babosas -ravintola loihti erittäin maukkaan annoksen. Illemmalla tutustuimme hotellimme lähialueeseen jalan ja ihmettelimme kaukaiselta ampumaradalta kuulostavaa pauketta, joka johtui rantakivien välistä takaisin mereen vetäytyvistä aalloista.
Neljäs päivä
2026-01-29
Ennen päivän seikkailuja kävin jälleen kuntosalilla. Unohdettuani vetoremmit matkalaukkuuni jouduin tekemään maastavetosarjat käyttämällä peukalolukkoa eli jättämällä peukalot muiden sormien alle puristaessani tankoa. Edellisen päivän haaverista huolimatta se ei tuntunut tavallista ikävämmältä, mistä saatoin todeta käsieni olevan kunnossa. Tuntisin kuolemanpelkoa vasta tunteja myöhemmin.
Ensimmäinen kohteemme oli Palheiron puutarha, jossa katselimme englantilaisen, ranskalaisen ja ties minkä tyylien puutarhoja. Vaikka puutarhat lienevät parhaimmillaan kesällä, hienon näköistä oli tammikuussakin. Suomessa samanlaista päivää kutsutaan heinäkuuksi. Puutarhalta jatkoimme kohti Fajã dos Padresin hedelmäviljelmiä, joille päästäkseen on laskeuduttava köysiradalla 300 metriä alemmaksi. Kopissa istuessani taisin olla aika hiljaista poikaa, eivätkä kovat tuulenpuuskat ainakaan vähentäneet päässäni jyskyttäneitä ajatuksia siitä, että olisin ollut mieluummin esimerkiksi hotellilla ja sielläkin kaikkein mieluiten elävänä.
Banaanin, mangon ja avokadon lisäksi Fajã dos Padresin alueella kasvavat myös ravintola ja majoituspalvelu, mutta meitä – tai ainakin minua – musta rantahiekka ja satunnaiset punaiset kivet kiinnostivat enemmän.
Illan lähestyessä ajoimme saaren länsikärkeen, jossa meidän oli alun perin tarkoitus katsoa auringonlaskua Ponto da Pargon majakalla. Auringonlaskuun oli kuitenkin vielä tunti aikaa, joten päätimme käydä syömässä. Päädyimme läheiseen O Farolimiin, josta saimme pöydän näkymällä auringonlaskun suuntaan. Söin mielettömän hyvän espetadan, joka siis on lihavarras, eikä sitä tule sekoittaa espadaan eli mustahuotrakalaan, ja sain maistaa viereiseltä lautaselta sardiineja, jotka eivät olleet hassumpia nekään. Auringonlaskua emme valitettavasti nähneet, koska taivas peittyi pilveen.
Noin viidenkymmenen kilometrin kotimatkalla oli kumppanini laskujen mukaan 37 tunnelia. Vuorta ei joka kerta tarvitse kiertää, vaan joskus voi myös mennä sen läpi.
Viides päivä
2026-01-30
Vuorethan ne kiinnostavat aina, joten lähdimme tarkastelemaan niitä lähempää. Autolla pääsee aivan lähelle Pico de Areeiron huippua. Alemmalta parkkipaikalta kertyy alle kilometri kävelyä kahvilalle, ja kahvilasta on Madeiran kolmanneksi korkeimmalle huipulle 1810 metrin korkeuteen matkaa enää kymmeniä metrejä. En ole vuorikiipeilijä, mutta voin huiputtaa!
Pico de Areeirolta kulkee tavallisesti vaellusreitti saaren korkeimpaan kohtaan, Pico Ruivon huipulle, mutta reitti taitaa olla toistaiseksi suljettu. Me emme olleet valmistautuneet haastavaan patikkaan, joten olisimme joka tapauksessa siirtyneet paikasta A paikkaan B jälleen kerran autolla, vaikka mahdollisuus jalankulkuun olisi tarjoiltu hopealautasella. Edestakainen kävely vuorenhuipulta toiselle ja takaisin on ehkä järjettömintä mitä tiedän, mutta lähelle pääsee 36 kilometrin autoilu kohteeseen, jonne on linnuntietä matkaa vain 3,6 kilometriä.
Vereda do Pico Ruivo (PR 1.2) tarjosi reilusti nousumetrejä, mutta ylivoimaisen haastavaa se ei ollut. Vaikka kapuaminen oli pidemmän päälle raskasta, reitiltä oli hienot näköalat, ja korkeuksia pelkäävänäkin tunsin oloni turvalliseksi koko ajan. Koska reitti oli hyvässä kunnossa ja reunat kaukana, Pico Ruivolta tipahtamiseen olisi vaadittu aika paljon omaa tyhmyyttä, mutta todennäköisesti on olemassa ihmisiä, jotka onnistuvat putoamaan matoltakin. Saavuttaessamme huipun kävi niin kuin oli käynyt myös auringonlaskua metsästäessämme, eli pilvi tuli näkymien väliin, ja 1861 metrin korkeudessa otetuissa valokuvissa esiintyy lähinnä harmautta.
Kuudes päivä
2026-01-31
Lauantaina vietimme toisen Funchal-päivän. Tällä kertaa matkustimme bussilla, koska olin todennut edellisellä kerralla, etten enää halua ajaa sinne itse. Entisenä linja-autonkuljettajana minua myös kiinnosti hypätä paikallisen linjurin kyytiin, ja oli hauskaa huomata, että Madeiralla lipunmyyntilaitteen virkaa toimittaa samanlainen ranskalainen parkkimittari, jota olen itsekin käyttänyt edellisessä työssäni. Vaikutti siltä, että bussien kyytiin pääsee myös muualta kuin virallisilta pysäkeiltä, tai sitten osa pysäkeistä oli vain merkitty niin huonosti, etten havainnut niitä. Ehkä Madeiralla jokainen pysäkki voi olla yllätys, ja jokainen yllätys voi olla pysäkki.
Bussilinjalla 155 käytössä olevissa Ivecoissa on ratin oikealla puolella vipu sähköiselle hidastimelle, joka hidastaa sähkömagneetin avulla kardaaniakselin pyörimistä ja estää jarrujen ylikuumenemista. Hidastin vaikutti olevan varsin kovassa käytössä, ja vivun veivaaminen nolla-asennosta täysille näytti hieman samanlaiselta kuin pöytäjääkiekon pelaaminen. HSL-alueen busseissa hidastin on yleensä heikkotehoinen ja yleensä yhdistetty jarrupolkimeen, jolloin se tarraa kiinni kevyestä painalluksesta jo ennen jarruja, mutta paikoissa, joissa korkeuserot ovat suuria ja lämpötilat korkeita, hidastimen käyttö on kriittisempää. Itse pääsin leikkimään moniasentoisella hidastinvivulla ainoastaan maakaasukäyttöisiä MAN:n busseja ajaessani, ja sillä sai tehtyjä todella pehmeitä pysähdyksiä kovastakin vauhdista.
Kulttuurikohteista vierailimme modernin taiteen museossa, Mamma Museussa, jonka bongasimme sattumalta. Luulin paikkaa kuvien perusteella paljon suuremmaksi, mutta se olikin varsin nopeasti kierretty ja nähty. Ostimme liput nelisenkymmentä minuuttia ennen sulkemisaikaa ja poistuimme varttia ennen.
Seitsemäs päivä
2026-02-01
Olimme valinneet viimeiselle kokonaiselle päivälle palauttavaksi lenkiksi maastoltaan varsin tasaisen Levada do Caldeirão Verden (PR 9), jonka edestakainen pituus ilman toistaiseksi suljettuna olevaa Caldeirão do Inferno -osuutta on noin 13 kilometriä. Reitti on melko kevytkulkuinen, mutta harva blogi tai matkailuopas muistaa kertoa, että polku on välillä todella kapea, vastaantulijoiden väistäminen on vaikeaa, ja vain ohut vaijeriaita estää vaeltajaa horjahtamasta varmaan kuolemaansa. Parissa kohdassa aidan vaijeri oli korvattu muovisella nauhalla tai puuttui kokonaan, ja ainakin yksi metallitolpista oli irti maasta ja roikkui ilmassa vaijerin varassa.
Levadan varrella on muutama tunneli, joissa otsalampun tai esimerkiksi kännykän valon käyttäminen on välttämätöntä. Tunneleissa ei voi eksyä eikä jäädä jumiin, mutta veteen astuminen tai pään kolauttaminen kattoon ovat mahdollisia. Vaikka en pidä myöskään ahtaista paikoista, tunnelit eivät pahemmin kuumottaneet. Kopsautin kyllä kerran pääni kattoon, raapaisin käteni kiveen ja upotin toisen kenkäni mutaan, mutta on parempi vaeltaa elämän makua maistellen kuin maata rotkon pohjalla henkeä vailla.
Kääntöpaikalla odotti varsin komea laakso vesiputouksineen ja lampineen, mutta maisemien ihastelun sijaan söin eväitä ja yritin palautua menomatkasta psyykkisesti. Hermostuneisuudestani johtuen otin aika vähän kuvia levadalta. Paluumatka sujui rauhallisemmin mielin, mutta en silti lähtisi uudestaan samalle levadalle tai millekään niistä. Jos kaipaan haasteita, kävelen pidemmän matkan tai pakkaan reppuun lisäpainoa, mutta en mielelläni mene paikkoihin, joissa tunnen oloni epämukavaksi ja turvattomaksi jo ympäristön vuoksi.
Kahdeksas päivä
2026-02-02
Viimeisenä aamuna selvisi, minkä takia pikkulinnut eivät olleet kiusanneet meitä aamiaisten aikana hotellin ravintolan terassilla. Paikalle ilmestyi haukka ihmiskaverinsa kanssa, ja me osasimme päätellä asioiden liittyvän toisiinsa.
Paluulento nousi ilmaan noin kello 13.30 Madeiran aikaa (UTC) kuin haukka ja laskeutui Suomeen kello 21 jälkeen Vantaan aikaa (UTC+2). Jouduin odottamaan Turun-bussia lentoasemalla pari tuntia ja olin kotona vasta kahdelta yöllä. Työnsin kaikki matkatavarani puhelinta, rannekelloa, lompakkoa ja avaimia lukuun ottamatta parvekkeelle kahdenkymmenen asteen pakkaseen estääkseni kutsumattomien vieraiden kotoutumisen luokseni. Ennen nukahtamista tarkistin, että päivittäisestä autoilusta huolimatta ja lentopäiviä lukuun ottamatta vuorokaudessa oli kertynyt keskimäärin yli 19 800 askelta ja lentopäivät huomioidenkin 16 700 askelta, mikä on Madeiran korkeuseroissa melko paljon. Ei ihme, että uni tuli taas hyvin.
Kuvia reissusta
Matkakuviani voi katsella Pixelfedissä, jossa olen julkaissut kuvia aihealueittain.